About this Recording
ODE1198-2 - ENESCU, G.: Symphonie concertante / Symphony No. 1 (Mørk, Tampere Philharmonic, Lintu)
English  Finnish 

Kun George Enescu savelsi Symphonie Concertantensa Pariisissa vuonna 1901, han oli vasta parikymppinen mutta ikaisekseen jo rutinoitunut muusikko. Han oli haikaiseva varhaislahjakkuus ja oli aloittanut opintonsa Wienin konservatoriossa vain seitsemanvuotiaana ja valmistunut 13-vuotiaana, minka jalkeen han oli siirtynyt Pariisin konservatorioon taydentamaan koulutustaan. Han oli esiintynyt viulistina jo Wienin-vuosinaan ja jatkoi muusikonuraansa Pariisissa, jossa han opiskeli viulunsoiton lisaksi savellysta Jules Massenet’n ja Gabriel Fauren johdolla. Kun vuonna 1897 jarjestettiin Pariisissa hanen teoksistaan koostunut konsertti, han oli vasta 16-vuotias. Ensimmainen opusnumeron saanut teos sinfoninen sarja Poème Roumain (1897) toi hanen nimeaan laajempaan tietoisuuteen, ja samoihin aikoihin Symphonie Concertanten kanssa valmistuneet kaksi Romanialaista rapsodiaa (1901, 1902) muodostuivat hanen kansainvaliseksi lapimurrokseen.

Enescu ammensi myohaisromanttisen vuolaaseen musiikkiinsa aineksia monelta taholta. Vaikka han suuntautui jo nuorena aidoksi kosmopoliitiksi, han kantoi mukanaan synnyinmaansa Romanian kansallista perintoa. Wienissa opiskellessaan han uppoutui saksankielisen Keski- Euroopan traditioon mm. Sibeliustakin hiostaneen Robert Fuchsin johdolla; Pariisin konservatoriossa han puolestaan tutustui Massenet’n ja Fauren opastuksella ranskalaiseen tyyliin. Naihin yhdistyi viela herkkavaistoinen myotaelaminen monien uudempien tyylisuuntausten mukana, vaikka mitaan modernistia hanesta ei tullutkaan.

Enescun lahjakkuudessa oli myos huikeaa leveytta, silla paitsi saveltajana ja viulistina han loi uran myos pianistina, kapellimestarina ja pedagogina ja oli myos laatuunkayva sellisti. Suotta ei hanen romanialais-ranskalainen kollegansa Marcel Mihalovici luonnehtinut hanta ”totaaliseksi muusikoksi”. Sen monilahjakkuus kuitenkin aiheutti, etta hanen aikuiskautensa tuotanto jai suhteellisen suppeaksi, ja monet teokset olivat muiden aktiviteettien vuoksi tyopoydalla vuosien ajan. Esimerkiksi suurta mestariteostaan oopperaa Oedipe han tyosti parinkymmenen vuoden ajan (1910–31).

 

Enescun monipuolisten muusikonkykyjen valossa on yllattavaa, etta Symphonie Concertante h-molli sellolle ja orkesterille jai hanen ainoaksi laajamuotoiseksi solistiteoksekseen. Sello oli kuitenkin vasta hanen kolmas soittimensa, ja solistisilla viulu-ja pianoteoksilla han olisi voinut tehokkaasti laajentaa omaa ohjelmistoaan. Opintoaikoinaan 1890-luvun puolivalissa han tosin kirjoitti pienimuotoisemmat solistikappaleet seka viululle (Ballade 1895) etta pianolle (Fantaisie 1896) ja suunnitteli eri aikoina useampaakin konserttomaista teosta, jotka kuitenkin jaivat keskeneraisiksi.

Enescun oma laheinen suhde selloon on aistittavissa Sinfonia Concertantessa, ja solisti saa olla aanessa suurimman osan teoksesta. Enescu mietti aluksi teoksen nimeamista perinteisesti sellokonsertoksi—tallainen otsikko nakyy viela alkuperaisessa soolo-osuuden kasikirjoituksessa—mutta paatyi sitten teoksen nykyiseen nimeen. Valinta ei ilmeisesti liittynyt niinkaan sellon rooliin vaan hanen haluunsa korostaa teoksen sinfonista painokkuutta erotukseksi musiikilliselta substanssiltaan kepeammista taiturikonsertoista. Tyyliltaan teos edustaa Enescun varhaistuotannon vuolasta myohaisromantiikkaa. Samoihin aikoihin valmistuneissa Romanialaisissa rapsodioissa kansallinen savy on selva, ja sellaista on aistittavissa myos Symphonie Concertantessa joskin verhotumpana.

Symphonie Concertante on yhtenaiseksi sidottu mutta muodoltaan moniselitteinen kokonaisuus. Sen avaa lahes kulkuemaisesti askeltava taite, jossa sello esittelee ja kasittelee temaattista aineistoa useamman minuutin ennen kuin antaa puheenvuoron orkesterille. Musiikki saa tematiikkaa taydentavan ja kehittelevan luonteen, kunnes seuraa scherzomainen, solistin osuudessa ketterasti kuvioiva taite. Hitaampi alkutempo palaa eraanlaisen vapaamuotoisen kertauksen hengessa, minka jalkeen musiikki paisuu painokkaasti puhkeaavaan Majestueux-jaksoon. Se saa maaratietoisen ja positiiviseksi taittuvan ilmeen, ja konserttomaisen finaalin hengessa solisti taituroi tietaan eteenpain aina loppuhuipennukseen saakka.

 

Enescun ensimmäinen sinfonia, Op. 13 valmistui vuonna 1905 ja sai kantaesityksensa Pariisissa seuraavana vuonna. Teos jatkaa nuoren saveltajan vankkaa ja maaratietoista kehitysta. Se on varmakatisesti hallitttu kokonaisuus, ja vaikka esikuvien vaikutus on yha aistittavissa, ovat tyyliainekset sulautuneet entista tiiviimmin yhteen. Itse asiassa teos oli lajissaan ”ensimmainen” vain virallisesti, silla Enescu oli saveltanyt jo vuosina 1895–98 nelja esittamatta jaanytta ”koulusinfoniaa”. Ylipaataan hanen 1890-luvun varhaistuotantonsa hammastyttaa maarallaan.

Enescu on tervetta itseluottamusta tuntien kirjoittanut esikoissinfoniansa sankarilliseen Es-duuriin, Beethovenin Eroica-sinfonian savellajiin. Vaikka teoksessa on vain kolme osaa, se on suurten mittojen ja suurten eleiden musiikkia, jossa Brahmsilta, Wagnerilta, Richard Straussilta ja ranskalaisilta saveltajilta saatuja vaikutteita on sulautettu yhteen aidon myohaisromanttisessa hengessa. Samoin kuin kahdessa myohemmassa sinfoniassa myos tassa Enescu orkestroi lavein ja taytelaisin vedoin ja antaa musiikin paisua jyhkeisiin huipennuksiin, mutta teoksessa on myos herkkavireisempi ulottuvuutensa.

Es-duuri-sinfonia alkaa vaskien unisono-julistuksella ja puhkeaa sen jalkeen tayteen loistoon ja energisyyteen. Musiikkia varittaa monisaikeinen ja rikas orkesterikudos. Paateemasta liu’utaan salaperaisen valikkeen kautta rauhallisemmin hengittavaan sivuteemaan ja edelleen vahittain tiivistyvaan kehittelyyn, josta rakentuu komea nousu kertaukseen. Osaan luo yhtenaisyytta kahden keskeisen teeman rytminen ja motiivinen sukulaisuus, ja ylipaataan osa etenee joustavasti muotorakenteen eri jaksoista toiseen.

Myos hidas osa alkaa vaskisointisesti joskin ensiosaa hillitymmin, kayratorven signaaliaiheella, joka vie sisaan alkujakson salaperaiseen tunnelmaan. Paikoittain musiikin valohamy ja aistikas sointiasu huokuvat ranskalaisen musiikin vaikutusta. Alun kayratorviaihe on moneen kertaan mukana kudoksessa ja kutsuu lopulta hiljaisen kaanteen kautta melodisesti aktiivisempaan ja emotionaalisesti hehkuvampaan jaksoon, jossa aihelmat punoutuvat kontrapunktisesti kauniisti yhteen. Paluu kayratorvisignaaliin ja alun salaperaisiin tunnelmiin vievat osan hiljaiseen paatokseen

Finaali on kahta aiempaa osaa lyhyempi ja suoraviivaisempi niin kuin sinfonioiden finaalit usein ovat. Energisyydessaan ja maaratietoisuudessaan se luo teokselle kohottavan ja optimistisen paatoksen.


Kimmo Korhonen


Close the window